kuvat ja teksti: Antero Laasonen

Ajatusten nollaus Virkkulan ”rivieralla”

Virkkulan upeissa maisemissa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna aloitettu lomanvietto irrotti meidän (vaimoni ja minun) ajatukset työhön liittyvistä asioista. Alkukesän koleus ei haitannut vähääkään ulkoiluamme, kävelyä Virkkulan ”rivieralla”, melontaa  ... järvellä ja patikointia Arpaisten reitillä. Maanantaiaamun sarastaessa pakkasimme  tavamme ja matkamme Jyväskylään ystäväperheen luo Pyhähäkin kansallispuiston kautta saattoi alkaa. Pyhähäkin harvinaisen arvokasta ikimetsäistä Luonnonsuojelualuetta voimme suositella kaikille luontoa rakastaville retkeilijöille. Telkkäpoikueen hypyt 10 m:n korkuisesta kelottuvasta, kilpikaarnaisesta männystä tervehti meitä puistoon saapujia. Tällaista herkkupalaa harva pääsee todistamaan, vaikka kyttäisi kameroiden kanssa vuorokaudet ympäri.

Suuntana Martinselkosen eräkeskus

Kesäkuun 8 pv:n aamu sarasti viileänä, kuulaana ja kirkkaana. Meitä sittenkin onnisti säiden suhteen vaikka ennuste lupaili aivan muuta. Kameramiehet (Hannu Eskonen ja minä) pakkasivat unen-pöpperöisinä laukkujaan: kiikarit, kamera, akut, muistikortit, putket, lämpimät vaatteet, retkieväät. Vaitonaisina ja miettelijäinä asetuttiin aamupalapöytään. Vielä viimeiset tarkistukset ja päätettiin matkareitti Martinselkosen eräkeskukseen, Pirttiniemeen. Syntymäpäivälahjakseni saadusta retkestä oli siis tullut totta. Matkan kohde, saavutettiin myöhään iltapäivällä. Vaatteiden vaihto. Reput/rinkat ja kuvaajat ahdettiin pikkubusseihin. Meidän lisäksi kuvaajia oli eri puolilta eurooppaa ja yksi kuvaaja Uudesta Seelannista. Matka rajavyöhykkeelle saattoi alkaa. Patikoitavaakin riitti koskemattomassa vahassa metsässä parin kilometrin matkan. Saattoi selkeästi tuntea, että meitä tarkkailtiin.

”Ensimmäinen näytös” piilokojussa suuren itäisen ”karhunaapurin” kyljessä

Saavuimme pienen suon laitaan, josta pitkospuut johtivat pitkillä ”korsteeneilla” varustettuihin kuvauskoppeihin. Ahtauduimme Hannun kanssa laitimmaiseen koppiin. Retkiä järjestävän edustajan laittaessa koiranmuonaa suolle ilma alkoi muuttua sateiseksi. Jännitys tiivistyi huippuunsa, kun kuvaajat olivat saaneet kameransa valmiiksi ja koko tienoo hiljeni. Illan ja yön esiintyjien odottelu oli alkanut. Tunti oli kulunut ja teatterilavalla esiintyjinä oli naurulokkeja, selkälokkeja ja harmaalokkeja.

Niiden ahnaat nokat popsivat pehmeäksi käynyttä muonaa valkoisena hohtavien suovillojen seasta. Korpit eivät vilkkaasta ääntelystä huolimatta suostuneet estradille. Vasta puoli kahdeksan aikaan ensimmäinen nuorehko uroskarhu ilmestyi suoaukeamalle. Arkana se pälyili ympärilleen ennen kuin suostui ateriointiin.  Välillä se poistui näytttämöltä ja palasi takaisin. Sade taukosi tuossa puoli yhdeksän maissa ja samainen ”nuori herra” saapui näyttämölle. Äkkiä se nousi takajaloilleen, haisteli ilmaa ja pälyili pelokkaana ympärilleen. Tulija oli saman ikäinen naaras, todennäköisesti samasta poikueesta. Tulija otettiin ystävällisesti vastaan turvan töytäisyllä ja turkin nuolemisella. Kaverukset söivät muonaa vuorotellen toisen päivystäessä. Yhtäkkiä molemat nousivat takajaloilleen veden valuessa niiden käpälistä. Tovin ne tuijottivat samaan suuntaan, paeten sitten ketterästi metsän suojaan. Ihmettelimme kuinka nopeasti ne pystyivät juoksemaan upottavalla suolla ja totesimme, että meillä ei olisi mitään jakoa, jos pitäisi paeta näitä veikkoja.

”Toinen näytös”

Hetken oli suovillaipellolla hiljaista, kunnes Hannu kuiskasi minulle, karhu oikealla. Näyttämölle asteli suuri, harmaanruskea arpinaamainen uros. Se antoi selvästi ymmärtää olevansa tämän paikan herra.  Äkisti sen katse kääntyi suoraan meihin laitimmaisen kuvauskojun vuokralaisiin.  Kojustamme kuuluva automaattikameroiden suljinverhojen rätinä varmaankin ärsytti sitä. Arpinaama epäröi ruokailurauhan kestävyyttä ja se katosi metsään yhtä yllättäen kuin oli sieltä saapunutkin.

Hetken oli hiljaista. Jotakin odottamatonta oli tapahtumassa, kun nauru-, harmaa ja selkälokit istuivat hiljaa läheisten kelojen oksilla, joihin iltarusko loi upean vaaleanpunaisen kajon. Naaraskarhu saapui kahden yli vuoden ikäisen poikasen kanssa aterialla. Enimmän nälän tyydytettyään ne poistuivat hitaasti suovillojen peittämään maisemaan häviten lopulta näkyvistämme. Ilta hämärtyi ja viileni. Suon raikas tuoksu, korppien uskomattoman monipuolinen viestintä ja alkuyön viileys pitivät meidät hereillä. Nuoret karhuyksilöt vierailivat aika ajoin alkuyön aikana. Vuoron perään päivystimme Hannun kanssa nelijalkaliikennettä toisen ottaessa välillä torkkuja.

”Kolmas näytös” Arpinaaman tuijotus sai kokemattoman kuvaajan sormet vapisemaan

Puolen yön maissa Hannu herätti minut. Metsän varjoissa liikkui suurikokoinen otus. Äkkiä se ilmestyi aivan kojumme eteen, tuijotti terävästi kuvaajia astellen sitten päättäväisesti näyttämön keskipisteeseen ja aloitti aterioinnin. Hetken syötyään se lähestyi kojuamme juuri minun ”ampumasektoriin”. Kameran etsimessä kohde suureni suurenemistaan. Hannu kuiskasi: huomaatko ketä se tuijottaa. Sormi vapisi kameran liipasimella, enkä uskaltanut enää laukaista ainuttakaan kuvaa. Kotvasen se mittasi kameramiehen pelkokerrointa, ja vapautti lopulta piinasta siirtyen kauemmaksi. Kyllä nuo otukset tietävät ihmisen läsnäolon aivan varmasti. Naapurikojujen kameroiden putket sojottivat alaviistoon suonpintaan. Näiltä maailmanmatkaajilta jäi kokematta jotakin ainutlaatuista.

”Aamuyön näytös” Kuulautta, värikylläisyyttä ja tuoksuja

Aamuauringon ensimmäiset, häikäisevän kirkkaat sädekiilat tunkeutuivat puiden latvusten seasta usvavaipassa kylpevälle suolle. Ihmettelimme, minne lokit olivat kadonneet. Syykin paljastui. Erään kelon oksalla istui petolintu, joka Hannu kokeneena lintumiehenä tunnisti nuoreksi merikotkaksi. Aamun ensisäteiden lämmössä se suki märkää höyhenpukuaan. Kerrassaan upea näky. Pumpulimaiset suovillamättäät kimmelsivät häikäisevän valkoisena vastavalossa. Yksittäisiä nuoria karhuyksilöitä vieraili vielä varhaisen aamuyön tunteina poimimassa viimeisiä makurippeitä. Lasikimme nähneemme noin 8-9 eri karhuyksilöä visiittimme aikana. Seitsemän aikaan aamulla kuvaajat tultiin noutamaan kuvauspaikoilta. Uupuneen, mutta tyyväisen oloiset kuvaajat kävelivät peräkanaa patikkapolkua pitkin kohti kuljetuskalustoa. Aamupalalla sitten jaettiin kokemuksia yön tapahtumista.

Mietteitä

Paljon puhutaan karhujen ruokinnan (haaskat, koiranmuona, lohen perkeet) eettisyydestä, petojen totuttamisesta ihmisen läheisyyteen, karhukannan kasvusta etenkin rajaseuduilla, ruokinnan ja salakaatojen yhteydestä, kuvaukseen liittyvistä vaaroista jne. Kojukuvausta on harjoitettu jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ilman mainittavia onnettomuuksia.  Kokemani perusteella voin suositella kaikille uskalikoille karhukuvausta/tarkkailua; kuvaajat kopissa ”vankeina” ja karhut vapaana luonnollisessa ympäristössään. Miellyttävämpi kokemus tämä on, kuin eläintarhassa koettu näky, jossa karhut, sudet ja ahmat kiersivät neuroottisena säännöllistä pientä ympyrää vapautensa menettäneenä. Kuvauspaikkojen suosio on ainakin tähän asti ollut taattua. Monille ulkomaalaisille majotuspaikkojen läheisyydessä esiintyvien pikkulintujen kuvaaminen tuntui olevan kokopäivän nautinto. Metsä/suoluontomme rikkauksien ja erityispiirteiden vaalimisella ja matkailupalveluiden paremmalla järjetämisellä (markkinointi, kulkuyhteydet, majoitus ym. palvelut) saisi moni korpiseudun vihreän kullan huuhtomispaikalta työttömäksi jäänyt työtä. Voisimme tarjota harvalukuisen ulkomaalaisen kuvaajakaartin lisäksi elämyksiä yhä useammalle kotimaiselle ja ulkomaalaiselle matkailijalle.

Itse en näe suurpetojemme tarkkailua piilokojuista mitenkään ongelmallisena. Tässä jos missä oppii kunnioittamaan niitä, saa mieleenpainuvan elämyksen ja ampua kameralla lukemattomia kertoja kaikkea liikkuvaa vahingoittamatta ketään.

Kertomus pdf-muodossa